Harvoin meidän ihmisten elämä muuttuu miksikään, vaikka sen otsikko muutettaisiin. Ainakin niin on omalla kohdallani, kun otsaan lyötiin uusi leima. Samat askellukset, ongelmat ja haasteet, samat ilot ja surut kulkevat mukana päivästä toiseen vaikka niitä nimitettäisiin nallekarkeiksi tai tuloveroiksi.
Ihmisillä on kummallinen tapa olettaa ja odottaa, että muut ihmiset ovat samanlaisia kuin minä. Ja kun niin ei ole, hermo menee. Tai ainakin ärsyyntyminen lisääntyy ja konflikti on tiedossa. Eli mitä tapahtuu, kun rauhallisten maltillisten aikuisten keskelle laitetaan tapaus, joka haluaisi tehdä kaiken nyt heti ja mieluiten jo äsken? Tai vaihtoehtoisesti ei ikinä. Ilmeistä voi lukea monenlaisia ajatuksia: lapsellinen, sählä, hankala, epämiellyttävä, tyhmä, tehoton, laiska...
Olen nuori suomalainen nainen, jonka elämä on ulkopuolisten silmissä ollut aina helppoa ja hyvää. Olen saanut kaiken, mitä olen halunnut ja enemmänkin. Ihan mukiinmenevä perhe, normaali ulkonäkö ja kohtalaiset kouluarvosanat, sopivasti töitä ja ihan tavallinen elämänpolku. Esimerkiksi masennuksesta tai piilotelluista perheongelmista kärsineet tietävät, miten pahasti ulkokuori voi pettää. Hymyilevän posliininuken sisällä voi elää onneton ja surullinen hahmo, joka ei osaa - tai henno - rikkoa kaunista vaaleaa ulkokuorta.
Viime keväänä posliininukke nousi omille jaloilleen ja päätti tehdä asialle jotain. Erikoislääkärin ratkaisu oli selvä: ADHD. Ja siitä ne ongelmat sitten vasta alkoivat...
Koska en ole oikein löytänyt sopivia keskustelukumppaneita enkä jaksa enää YHTÄÄN AINOAA vähättelevää kommenttia ("ethän sä oo ollenkaan adhd, ei sulla voi olla sitä"), puran ajatukseni sähköiseen avaruuteen. Jos sinulla on vastaavia kokemuksia, kaipaat lisätietoa tai muutoin vain haluat jakaa ajatuksesi, anna palaa ja kommentoi! Maailma ei ole vielä valmis, tehdään siitä yhdessä parempi!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Mielenkiintoista!
VastaaPoistaItsekin "halajan" diagnoosia, mutta en vaan ole vielä saanut asiaa sen kummemmin etenemään. Omia epäilyjä on ollut jo vuosia, ja lapsesta saakka olen ollut eräiden muidenkin mielestä sangen mahdoton tapaus, tavalla ja/tai toisella...
Nainen olen itsekin, kolmekymppinen kahden lapsen äiti - periaatteessa ihan tavallinen, samoin kuin sinä :)
Mutta arki, käytäntö ja ihmissuhteet on se, josta käy selvimmin ilmi että kaikki ei ehkä olekaan ihan sitä miltä näyttää.
Loistavaa kuulla, Piiska, että on muitakin :D
VastaaPoistaItsellänikin meni monta vuotta ennen kuin sain aikaiseksi mennä lääkärille. Oikeastaan ainoa syy olikin uusien opintojen aloittaminen, kun pelkäsin etten pärjäisi ilman apua.
Ja henkisesti diagnoosi oli helpotus, ymmärsin paremmin asioita, kun niille oli nimi. Jos vain siltä tuntuu, niin ota ihmeessä yhteyttä lääkäriin, ainakin voi käydä juttelemassa.