Ei sulla mikään oo...

Jos sanot jalka paketissa, että sääriluu murtui, tai kerrot huivi päässä ilman hiuksia ihmiselle sairastavasi syöpää, vastaus ei taatusti ole vähättelevä. Ihmiset pyrkivät tuollaisissa tilanteissa olemaan empaattisia ja kohteliaita. Toivotaan paranemista ja ollaan toisen puolesta pahoillaan tilanteesta.

ADHD on siinä mielessä hauska ilmiö, että joka toisella - tai kolmella neljästä - on mielestään sama vaiva. Eikä se oikeastaan ole ihmisten mielestä enää edes mikään vaiva vaan enemmänkin perusominaisuus. Ehkä maailma on muuttunut niin hektiseksi ja kaoottiseksi - muodikkaasti sanottuna dynaamiseksi ja monikanavaiseksi - etteivät ihmiset koe pärjäävänsä arjessa ja ADHD:n oireita ihmenee vähän kaikilla. Mutta siinä kohtaa syntyy ongelma oikeasti diagnosoiduilla.

Olen pienestä asti ollut haaveilija. Alkuvuodesta syntyneenä kävin kuusivuotiaana koulukokeissa mutten tietenkään päässyt aloittamaan ennen normaalia aikaa. "Ei ole kypsä kouluun, liian levoton eikä keskity." Koulussa tunneilla tuijottelin ikkunasta lintuja ja mietin millaista olisi lentää tuulen mukana. Olin niitä harvoja tyttöjä luokassa (jollen ainoa), jotka eivät osanneet vastata kysyttäessä, kaatuilivat tuolilla tai puuhasivat koko ajan kuutta asiaa yhtäaikaa. En minä muita häirinnyt, eihän kiltit tytöt koskaan, ja siksi sain olla rauhassa. En vain oikein osannut olla muiden tyttöjen kanssa, loukkaannuin helposti ja olin usein hiljaa. Opettajien mielestä olin ujo ja kiltti koululainen, itse koin olevani laiska ja tyhmä, stressasin jatkuvasti kaikesta.

Automatkoilla perheen kanssa, jos en saanut kuunnella musiikkia tapasin itse lauleskella kaikki muistamani laulut. Jälkikäteen olen ymmärtänyt tehneeni niin, koska se piti aivoni stimuloituna. Jos jouduin lopettamaan laulamisen - toisin sanoen johonkin keskittymisen - aloin pyöriä ja hyöriä ja tuli paha olo. Joka toisella automatkalla totuinkin oksentamaan tien varressa.

Luin pienenä paljon. Saatoin lainata kirjastosta kymmenen kirjaa ja lukea ne viikossa. Iltaisin äitin sanottua  hyvää yötä ja laitettua huoneeni oven kiinni, avasin kirjan. Olin tottunut siihen, etten saanut iltaisin unta vaikka yritinkin, pyörin helposti tunnin tai kaksi. Ja sitten kun kerran kirjaan tartuin, saatoin lukea viisi tuntia putkeen. Aamuisin nouseminen oli aina tuskaa ja usein myöhästyin koulusta.

Tykkäsin kovasti harrastaa asioita. Ennen peruskoulun päättymistä ehdinkin harrastaa ja paljon: kokeilin satubalettia, partiota, taitoluistelua, kielikerhoja, ratsastusta, kirjoituskursseja, näytelmäkerhoa, modernia tanssia, hip-hoppia, valokuvausta, kuvan kehitystä, pianon soittoa, nokkahuilun soittoa, tietokonekursseja, kirjakerhoa, pyöräilyä, rullaluistelua, käsityökerhoa, kokkikoulua... You name it, I've tried it. Pisimmät jaksot kestivät muutaman vuoden, lyhyimmillään muutamia kuukausia.

Voisin kertoa lapsuudestani ja nuoruudestani satoja esimerkkejä, joita lääkäri piti hyvin selkeinä merkkeinä. "Selvä ADHD, lahjakas ja kompensoinut arjessa sillä, mutta selvästi keskittymisvaikeuksia." Vaan mitä tapahtuu kun läheisilleen kertoo diagnoosista? Pahinta olivat vanhempani. Kahden maisterin mielestään en vain oikein ole koskaan löytänyt sitä omaa juttuani, enkä ole yrittänyt riittävästi. Kun lukion jälkeen puolen tusinaa pääsykokeita oli mennyt penkin alle, he kannustivat ammatikorkeakouluun. Jos en olisi päässyt sinnekään, olisivat varmaan ohjanneet ammattikouluun. Mutta kun minä halusin yliopistoon - en statuksen tai muiden ihmisten vaan ihan oikeasti sen aiheen ja ympäristön takia. En halunnut opiskella ammattia vaan opiskella opiskelemisen ilosta, tutustua uusiin asioihin syvällisesti ja inspiroivassa ympäristössä (tai niin luulin, perustuen mielikuvaani yliopistosta, mutta palataan siihen toisen kerran).

Olin kertonut meneväni ADHD-aikuisten suositteleman erikoislääkärin vastaanotolle ja vanhemmat olivat puolihuolimattomasti kommentoineet, ettei siitä nyt varmaan olisi mitään hyötyä. En ottanut paineita vaan ajattelin näkemyksen muuttuvan diagnoosin myötä, sillä olin itse varma diagnoosista. Meinasin kuitenkin lyödä luurin korvaan kun soitin äidille lääkärikäynnin jälkeen. "No eihän tuo voi pitää paikkaansa! Miten ne muka sellaisenkin diagnoosin tekee? Ai että ei edes mitään verikoetta tai muuta näytettä? No sittenhän minullakin on varmasti ADHD." Se tuntui pahalta...

Ystävieni kohdalla vastaavan reaktion osasin jo antaa anteeksi - ja anteeksi annettavaa riitti. Kun olin kymmenkunta kertaa käynyt saman keskustelun, selittänyt, puolustanut ja perustellut, päätin antaa periksi. Jos eivät edes perhe ja läheiset ystävät halua ymmärtää, niin olkoon sitten. Nyt olen käynyt lääkärillä muutaman kerran ja asia tuntuu varmalta. Lääkkeet tehoavat silloin kun ne muistaa ottaa (huomaahan sen jo tämän viestin pituudesta) ja arki pysyy useimmiten paketissa. Ja silloin kun ei pysy, puoliso ymmärtää ja tukee. Palaneet kakut, koneeseen unohtuneet pyykit ja maksamattomat laskut ovat hoituneet hälyttävillä, muistuttavilla ja omatoimisilla sähköisillä laitteilla. Ovelle päiväksi unohtunutta roskapussia taas puoliso kiikuttaa kiltisti pihalle - ja ymmärtää. Kunpa kaikki olisivat yhtä onnekkaita kuin minä!